Ei näytä mulla riittävän energiaa eikä juttua säännölliseen bloggaamiseen. Jätänpä tämän taas sitten tähän. Ehkä palaan joskus, ehkä en. Hyvää jatkoa molemmille lukijoilleni!

Tästä taitaakin tulla ihan Leevi-blogi, mutta se ei kai hirveästi haittaa. Koiruus on kumminkin sen verran kuvauksellinen, että vaikka mä vasta opettelenkin uuden kameran käyttöä, niin kestää näitä kuvia katsella.

Muutama tuoreempi kuva Leevistä...

Niin kuin kuvasta näkyy, Leevi osaa todellakin nauttia elämästä. Koirapuistosta löytyi ison ämpärin kokoinen monttu, joka oli täynnä kuravettä. Leevi rypi siellä oikein olan takaa, niin että lähtiessä monttu oli melkein tyhjä...

Kotiin päästyä sitten koira ja emäntä suihkuun ja emännän verkkarit pesuun. Ihanaa tämä koiranemännänelämä!

Mihin se ajan hammas oikein vierii? Pari viikkoa on hujahtanut taas huomaamatta, eikä oikein mitään kirjoittamisen arvoista ole tapahtunut koko aikana. Alan taas muistaa, mistä blogitaukoni sai alkunsa...

Leevi kasvaa ja komistuu, ja sen korkeus on omien erittäin epävirallisten mittauksien mukaan pikkuista vaille 50 cm ja paino yhtä epävirallisin lukemin himpun verran alle 20 kg. Tällä hetkellä poski- ja kulmahampaitten vaihtuminen kutittaa ja kiusaa koiraa kovasti, joten välillä on helpotettu hampaitten kutinaa jäisillä lihapullilla. Pentukoulu edistyy hienosti, ensi kerralla olisi jo viimeinen kerta, mutta olen jo ilmoittautunut neljän viikon jatkoonkin. Leevi on lähes aina meillä ulkoillessa irti, joten hihnakäytöksen opetteluun pitää alkaa keskittyä ihan kunnolla. Leevi ohittaa myös irti ollessaan ihmiset, pyöräilijät ja jopa toiset koirat niihin menemättä, jos vain etäisyys on riittävä.

Neulepuolelta Sukkasato lähestyy kovaa vauhtia. Minä olen Sukkasadon Hillokellarin emäntä, ja tavoitteenani on blogin emännöinnin lisäksi saada edes yhdet sukat neulottua tuon tempauksen aikana. Tavoitteeni ei ole kovin korkealla, koska äidin huivi on vielä työn alla...

Töissä on aikamoista hurlumheitä. Uusi pomo on vielä sisäänajovaiheessa, joten hommia riittää. Uudet oppilaatkin tuntuvat mukavilta ja rauhallisemmilta kuin viime vuonna. Mikähän siinä onkin, että ikäluokkien välillä on niin suuria eroja?

Kirjakerhosta annoin tulla kuukaudenkirjan Löydä tie keveään oloon (Patrik Borg). Kirja vaikuttaa hyvältä, puhuu paljon siitä, miten asenteen muutos on avain painonhallintaan, ei niinkään tapojen muuttaminen "väkisin". Jos vaikka tästä saisi taas potkua pohtia niitä asenteita ja ajatusmalleja, jotka mua estää laihtumasta. Saa nähdä...

Sitten vielä tunnustus, jota jokaisen kunnollisen bloggaajan kuuluisi hävetä: tilasin BigBrotherin 24/7:n. Sitä on nyt tullut välillä tuijoteltua, ja oma suosikkikin on kilpailijoiden joukosta jo löytynyt. Lukijat saavat vapaasti arvailla kuka on kyseessä. Oikein arvanneet saavat kunnianimen "Tavallisen tuntija". :-)

Työt alkoivat maanantaina ja nyt tuntuu, ettei jaksa eikä ehdi tehdä juuri mitään muuta. Paitsi tietysti puuhastella Leevin kanssa. Eilen olimme pentukurssilla treenaamassa katsekontaktia ja muuta mukavaa. Leevi on aivan huippukoira: tekee mielellään, oppii nopeasti ja toisaalta osaa hyvin rauhoittua odottamaan vuoroaan.

Käytän Leevin kanssa treenatessa naksutinta, jonka avulla oikea-aikainen palkitseminen helpottuu huomattavasti. Eilisissä treeneissä meillä oli namina keitettyä possunsydäntä, ja tuntui tekevän kyllä kauppansa. Olin aika yllättynyt siitä, miten paljon Leevi ja minä jo osataan, vaikkei olla (kumpikaan) koskaan harrastettu mitään "oikeaa" treenaamista. Mulle ehkä suurin haaste on edelleen naksautuksen ajoittaminen, vaatii todella kovaa keskittymistä, ettei naksahdus tule armottoman myöhässä.

Jonkin verran on treenatessa alkanut harmittaa myös mun oma fyysinen kömpelyyteni. Koiran kanssa puuhatessa tulee paljon tilanteita, joissa pitää istua lattialle tai kyykistyä, tai kipaista äkkiä lattialta ylös. Tai minä nyt en niin hirvittävän äkkiä kipaise mihinkään, könyämistä mun liikkumiseni ennemminkin on. Ketteryyttäkin varmasti voisi harjoitella, mutta vielä enemmän luultavasti auttaisi, kun saisi edes pari(kymmentä) kiloa pois. Löytyisiköhän tästä vaihteeksi jonkinlaista motivaatiota painonhallintaan? (Itseasiassa paino on nyt jo jonkin aikaa ollut nimenomaan  hallinnassa, eli pysynyt suunnilleen samassa.) Jotenkin vain laihduttamisen ajatteleminenkin saa mut tuntemaan oloni kurjaksi. Ei se onnistu kuitenkaan... Ja näin ajattelemallahan se ei todellakaan onnistu.

Leevin pentukurssi alkoi eilen, tosin näin ekalla kerralla oli kyse teoriaosuudesta, jossa paikalla olivat vain koirien omistajat. Saimme kuulla tiiviin paketin kiinnostavaa asiaa koiran oppimisesta. Vaikka suurin osa asiasta olikin minulle tuttua, oli tosi hyvä kerrata ja muistutella mieleen miten koiran pää "toimii". Ensi viikolla alkavat sitten käytännön harjoitukset. Vähän jännittää, miten me oikein pärjätään, kun Leevi nyt kumminkin on vielä aika pieni ja pöhkö...

Kotimatkalla luennolta onnistuin jumittamaan sandaalini johonkin ja kompuroimaan itseni ihan rähmälleni. Kolhin suunnilleen kaikki muut paikat itsestäni, paitsi pääni. Nyt on sitten hieno mustelmakavalkadi ympäri kroppaa. Isovarpaan tyvi on ehkä kipein, mutta mitä ilmeisimmin mitään ei kuitenkaan ole mennyt rikki, koska mitään ongelmia kävelyssä ja varpaan liikuttelussa ei ole. Ainoa paikka, josta tuli verta, oli toinen kämmen! Ei voi muuta sanoa, kuin että hyvä että oli kunnon pehmusteet omasta takaa. Ja hyvä tuuri myös, kun ei mikään murtunut tai edes pahemmin nyrjähtänyt.

Vähän harmittaa tuo kämmen kuitenkin, koska se hiukan haittaa neulomista. Jos siinä ei ole laastaria, se tihkuu ja sotkee, ja jos taas siihen laittaa laastarin, niin se on äkkiä reunalta sen verran irti, että lanka on sitten laastarinliimatähmässä. Äidin synttärihuivi saa nyt sitten hiukan odotella. Synttärit olivat jo toukokuussa, ja synttärilahjaksi annoin lupauksen, että neulon jonkin äidin toiveenmukaisen neuleen hänelle. Äiti pyysi tällaista huivia, kullan-beigen värisenä. Nyt on tuo huivi sitten työn alla, ja olisi ihan kiva saada se valmiiksi ennen syksyä.

Toisaalta en mä nyt tänään niin hirveästi ehtisi neuloakaan, kun illalla olen menossa raakaruokintaluennolle. Toistaiseksi Leevi syö kuivamuonaa, mutta ajattelin ottaa selvää muistakin vaihtoehdoista. Raakaruokinta kuulostaa ihan kiinnostavalta ja luonnolliselta vaihtoehdolta, mutta mietityttää kovasti, että kuinka työlästä se on, ja kuinka tarkkaan pitää tietää, mitä koiralle syöttää ja minkä verran, jotta koira varmasti saa kaiken tarvitsemansa. Toivottavasti illalla olen viisaampi!

Leevi liittyi perheeseemme toukokuun lopulla, ja tällainen söpöläinen se oli silloin.


Ja tässä vähän tuoreempi kuva vauhtipedostamme, tämäkin kyllä jo melkein kuukauden takaa.


Leevi on, kuten muutkin tuntemani labradorit, helposti motivoitavissa ruualla. (lue: hirvittävän ahne) Tämä tekee koiran kouluttamisen melko helpoksi. Namipalan nähdessään Leevi olisi valmis vaikka laulamaan maammelaulun, jos sen vain saisi sille ensin opetettua... Tällä hetkellä Leevi osaa hienosti istua ja mennä maahan sekä tulla luokse kutsusta. Leevi myös istuu nätisti ja odottaa lupaa syödä ruokakupista ja poistua ulko-ovesta.

Mutta ei Leevin elämä ole pelkkä treenaamista, ei todellakaan! Kotona Leevi tykkää repimis- ja etsintäleikeistä ja ihan vain luiden järsimisestä. Ulkona Leevi leikkii mielellään naapurien koirien kanssa, kulkee metsässä tutkimassa maailmaa, leikkii piilosta miehen ja minun kanssani ja tutustuu kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan maailmassa. Bussissa ja autossa kulkeminen sujuu hienosti, vaikka vieraat ihmiset ovat kyllä Leevistä vielä vähän turhan kiinnostavia, eikä se millään meinaisi malttaa jättää tervehtimättä niitä.

Kun edellinen blogikoira kuoli, vannoin etten koskaan enää kiinny lemmikkiin yhtä paljon. Ja tässä sitä ollaan. Viimeksi tänä aamuna makasin sohvalla koira mahan päällä ja keskityin nauttimaan siitä, kuinka onnellista onkaan koirallisen ihmisen elämä! (Tästä voi muistuttaa mua taas sitten kun taivaalta sataa pikku-ukkoja...)

Melkein pari vuotta kestäneen blogitauon aikana olisi luullut tapahtuneen jotakin kiinnostavaa. Tavallista tyydyttävä totuus on kuitenkin se, että elämä on ollut varsin tavallista ja tuttua: Käsitöitä on valmistunut harvakseltaan. Paino on heitellyt ylös ja alas, ja kuten tavallista, lähinnä ylös. Töissä on käyty ja harrastuksia jatkettu...

Surullisin tapahtuma tämän parin vuoden aikana oli viime syksynä, kun blogikoira jouduttiin lopettamaan levinneiden nisätuumorien takia. Puoli vuotta eleltiin miehen kanssa varsinaista sohvaperunaelämää ilman koiraa, ja toukokuun lopulla meille tuli sitten Leevi Labradori, elämämme ilo ja kuntomme kohentaja.

Mun "urakehitykseni" on myös ollut huimaa: viime syksynä sain oman viran ohella apulaisrehtorin tehtävän koulussamme, ja olen nauttinut työstä valtavasti. Tänäkin syksynä on tulossa uudistuksia työpaikalla, ja odotankin mielenkiinnolla miten siellä tulee sujumaan.

Syksyllä tulee muitakin uusia haasteita: Leevin kanssa ollaan menossa tapakurssille, sukkasatoon lupauduin apuemännäksi ja asuntoomme tulee kylppäriremontti, jonka takia joudumme ainakin muutaman viikon ajaksi evakkoon, ilmeisesti vanhempieni luokse.

Tässä siis hyvin lyhyesti kuulumiset parin vuoden ajalta, tästä eteenpäin kuljetaan kuten ennenkin, "päivä vain ja hetki kerrallansa".

Blogitaukoni venyi yllättävän pitkäksi, mutta tästä alkaa taas uusi blogielämä. Harkitsin ihan puhtaalta pöydältä aloittamista uuden nimimerkin turvin, mutta sitten totesin, että mihinkäs tavallinen tavoistaan pääsisi. Mä oon mä, kaikessa tavallisuudessani, joten Tavallisena jatkan tallaamista edelleen.

Tavallisen tavallista tarinaa jatkuu siis nyt täällä.